On taas se aika vuodesta, kun tv:t, iltapäivälehdet ja etenkin
sosiaaliset mediat täyttyvät tosi tv -uutisoinneista. Big Brother on
jälleen alkanut ja kaikki vähänkin asiaa seuraavat arvostelevat kilvan
asukkaita ja heidän toimiaan. Kilvan arvuutellaan myös, kenen peitto
mahtaa heilua tänä vuonna? Vai heiluuko kenenkään? Ihan kuin koko
muutamassa kuukaudessa ei talossa muuta ehtisi tapahtua. Pienen
vedonlyönnin voisi myös laittaa pystyyn siitä, kenen päästä tippuvat
ensimmäisenä lisähiukset tai kenen kynnet kestävät pisimpään ilman
huoltamista? Tänä vuonna talon asukkaat poikkeavat hiukan
edellisvuotisista sekä ulkonäkönsä, että ikänsä puolesta. Taloon on
löydetty yli 19-vuotiaita. JEE! Taloon on löydetty muodokkaita naisia!
JEE! Sen lisäksi talossa on ne ihanat perus-pissa-pirkot, jotka kikattaa
ja näyttää nätiltä. Meillä katsellaankin sitten kaikki vapaat hetket
24/7. Siinä sivutuotteena näkyy valitettavasti myös ala-arvoinen chat,
johon kirjoittelevat arviolta 15-vuotiaat pissapirkot, vai liisojako ne
ovat? Ainiin, saahan sen piiloonkin, mutta mistä minä sitten
aggressioita keräisin? ;)
Big Brother jaksaa vuodesta toiseen herättää voimakkaita tunteita.
Siitä joko pitää tai sitten sitä vihaa. Itse olen seurannut joka vuosi
koko kauden läpi. En välttämättä aktiivisesti katso sitä, mutta
tietokoneella ollessa se pyörii taustameluna ja kuuntelen asukkaiden
puheita. Viime vuonna aloin jo kyllästymään hiukan koko isoveljeen, enkä
juurikaan seurannut talon tapahtumia. Tänä vuonna pohdin pitkään aionko
seurata kautta vaiko en. Aion. Ihmiset vaikuttavat ihan
mielenkiintoisilta tähän mennessä. Toki siis minulla on muutakin elämää,
joten en voikaan seurata talon tapahtumia koko ajan. Ei sen puoleen, en
kyllä haluaisikaan.
Tänä vuonna talossa on enemmän asukkaita, kuin koskaan aiemmin yhtä
aikaa. Hankaloittaa muuten kovasti nimien opettelemista. Etenkin kun
miehiä on 4 ja naisia 15, joista yksi palkattu näyttelijä. Miesten nimet
jäävät todennäköisesti helpommin mieleen. Mikä kummallista, myös niiden
niin sanottujen inhokkien nimet jäävät nopeasti mieleen. Mistähän se
muuten johtuu? Omat lempparitkin muistaa todennäköisesti nopeasti ja
sitten väliin jäävät ne yhdentekevät ihmiset, joilla ei joko ole mitään
sanottavaa, tai he häviävät muuten vaan massaan. Tänä vuonna heitä on
muuten paljon.
Big Brtoher on uudistanut tänä vuonna ilmettään myös juontajien
osalta. Sunnuntain suorat ovat Elina Viitasen heiniä ja BB-extraan on
saatu mukaan uusi kasvo Cristal Snow. Täytyy sanoa, että extraa katselee
tällä hetkellä mielellään. Cristalissa on jotain ihanan energistä ja
ihanaa. Tykkään. Peukku ylös Cristalille.
Jännityksellä tässä täytyy nyt tuota Isoveljeä taas katsella,
muistaako jossain vaiheessa kaikkien nimet vaiko ei? Saas nähdä,
nouseeko joku omaksi suosikiksi. Täten siis rehellisesti tunnustan, että
pidän Big Brotherista. Minä peukutan. Vuodesta toiseen.
Yhden Yö-fanin ajatuksia ja näkemyksiä Yön keikoista, konserteista, joskus myös jostain muustakin.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
lauantai 18. elokuuta 2012
Kesän viimonen YÖ...
Vauhdikkaan Rahtari-viikonlopun jälkeen oli hyvä palata taas hetkeksi
arkeen, tosin alkuviikosta meinasi päästä itku, kuin huomasin flunssan
iskeneen. Loppuviikolle oli kuitenkin tehty jo ihan muita suunnitelmia,
kun sängyssä flunssan poteminen. Perjantai koitti ja olo oli sen verran
hyvä, että voi hyvällä omalla tunnolla ottaa suunnaksi Laitilan. Ainiin.
Kesän keikkojenhan piti minun osalta loppua jo Kotkaan. Mitenkäs tässä
nyt näin pääsi käymään? ;)
Ystävän kanssa matka sujui rattoisasti ja minä sain istua pelkääjän paikalla ja nauttia kyydistä ja maisemista. Laitilan Tehdasfest oli siis startannut jo alkuillasta kera Lord Estin. Me saavuimme paikalle Iwanin soittaessa muutamia viimeisiä biisejä. Iwan soitti sopivasti raskaan kuulosta musiikkia. En tiedä soittiko orkesteri keikalla omaa tuotantoa, mutta lopussa tuli ainakin covereita. Mukiinmenevää musiikkia.
Seuraavaksi lauteille nousi Los Bibbalos. Täytyy sanoa, että tämä bilebändi osasi asiansa. Komeita miehiä lava täynnä, ei voi valittaa. Viilenevässä illassa tuli lämmin, kun tanssijalkaa alkoi vipattaa. Valitettavasti tässä vaiheessa täytyi myös todeta festivaalikansan olevan aivan järkyttävässä kunnossa. Hyvin vähälle jäivät selväpäiset ihmiset. Humalassa ei sinänsä ole mitään vikaa, enhän itsekään sylje lasiin. Olisipa kuitenkin mukava, mikäli kontrolli pitäisi niin, että ei pilattaisi kanssaihmisten tunnelmaa. Pienen pieni maininta myös järjestävälle taholle järjestyksenvalvojien suhteen. Todennäköisesti heidän täytyisi jotain töitäkin tehdä palkkansa eteen. Laitilassa näytti lähinnä siltä, että järjestyksenvalvojat vaihtoivat kuulumisia tuttujensa kanssa, eivätkä suinkaan kiinnittäneet huomiota siihen, mitä yleisön joukossa tapahtui. Rauhassa saivat ihmiset toisia ihmisiä jyrätä. Ei sen ihan näin pitäisi mennä.
Nousihan lavalle vihdoin ja viimein myös Yö. Ilmoille kajahti intro ja sen jälkeen tutusti Vie mut minne vaan ja kestohymy nousi huulille. Paljoa en uskaltanut lauluja mukana laulaa, koska flunssa kuitenkin oli päällä, mutta eihän sitä voi olla täysin hiljaa. Hymy huulilla sai todellakin seurailla Yön soitantaa. Melkoista hittitykitystähän se taas oli: Pieni ihminen suuressa maailmassa, Pettävällä jäällä, Laulu rakkaudelle, Tia-Maria...mitä näitä nyt kaikkia olikaan... ;) Kuuhullu oli mukava kuulla pitkästä aikaa, se on sellainen ihana jammailubiisi. Pelko ja rakkaus soi kerta kerran jälkeen upeasti livenä, pidän kyllä kovasti myös levytetystä versiosta. Siinä vaiheessa kun alkoi Likaiset legendat 1, teki mieli huutaa, että "Ei vielä! Ette te vielä voi lopettaa!". No en huutanut. Ihmisen pojan jälkeen poistuivat herrat hetkeksi takavasemmalle ja -oikealle ja saapuivat raikuvien kannusten saattelemina takaisin lavalle. Loisto ja Rakkaus on lumivalkoinen ja sitten odoteltiin mielenkiinnolla viimeistä kappaletta. Sieltä tuli kyllä melkoinen yllätysmomentti. Tulevalta levyltä uusi kappale nimeltä Haaksirikko. Itselläni meni kylmät väreet koko biisin ajan pitkin poikin ja melko lähellä oli sekin, että silmäkulmasta olisi valunut tippa. Mielenkiinnolla jäämme siis odottelemaan uutta levyä. Olenkohan käynyt muutaman keikan liikaa, kun tänä kesänä olen onnistunut nappaamaan kolme ensiesitystä: Kauhavalla tuli Ei rakkaus kuole milloinkaan, Kiteellä kuultiin Pelko ja rakkaus ja nyt Laitilassa Haaksirikko?
Kotimatka taittui sumuisissa maisemissa. Ensimmäinen pimeä yö myös hiukan hillitsi kaasujalkaani, koska pelkään melko paljon niitä isoja sarvipäisiä otuksia. En ehtinyt kotiin ennen aamulehteä. Eikä muuten lähtenyt kotiin päästessä enää ääntäkään kuin pieniä pihauksia. Mutta kannattihan taas ajella.
Kesän varrelta on kerätty ihania muistoja. Kesällä on nähty harvinaisen hyväntuulisia soittajia lavalla. Kesällä on naurettu enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin millään yksittäisellä keikkaperiodilla. Kesän keikat ovat olleet upeita. On kuultu hittejä ja harvinaisuuksia sopivassa suhteessa. Muutama todellinenkin harvinaisuus biisien kanssa on sattunut kohdalle. On käyty tanssilavoilla ja festareilla. Tästä on hyvä jatkaa syksyä kohti. Seuraavan kerran Yötä pääsee vastaanottamaan parin kuukauden päästä. Odotan nyt jo innolla konsertteja ja kuvittelen jo mielessäni, mitä biisejä siellä voitaisi mahdollisesti soittaa. Lupaan jo nyt, etten paljasta biisejä syksyn setistä. :)
Vaikka Yö jää tauolle, ei se tarkoita, että minä vaikenisin. Onhan minulla toki muutakin elämää. Vai onko? ;)
Ystävän kanssa matka sujui rattoisasti ja minä sain istua pelkääjän paikalla ja nauttia kyydistä ja maisemista. Laitilan Tehdasfest oli siis startannut jo alkuillasta kera Lord Estin. Me saavuimme paikalle Iwanin soittaessa muutamia viimeisiä biisejä. Iwan soitti sopivasti raskaan kuulosta musiikkia. En tiedä soittiko orkesteri keikalla omaa tuotantoa, mutta lopussa tuli ainakin covereita. Mukiinmenevää musiikkia.
Seuraavaksi lauteille nousi Los Bibbalos. Täytyy sanoa, että tämä bilebändi osasi asiansa. Komeita miehiä lava täynnä, ei voi valittaa. Viilenevässä illassa tuli lämmin, kun tanssijalkaa alkoi vipattaa. Valitettavasti tässä vaiheessa täytyi myös todeta festivaalikansan olevan aivan järkyttävässä kunnossa. Hyvin vähälle jäivät selväpäiset ihmiset. Humalassa ei sinänsä ole mitään vikaa, enhän itsekään sylje lasiin. Olisipa kuitenkin mukava, mikäli kontrolli pitäisi niin, että ei pilattaisi kanssaihmisten tunnelmaa. Pienen pieni maininta myös järjestävälle taholle järjestyksenvalvojien suhteen. Todennäköisesti heidän täytyisi jotain töitäkin tehdä palkkansa eteen. Laitilassa näytti lähinnä siltä, että järjestyksenvalvojat vaihtoivat kuulumisia tuttujensa kanssa, eivätkä suinkaan kiinnittäneet huomiota siihen, mitä yleisön joukossa tapahtui. Rauhassa saivat ihmiset toisia ihmisiä jyrätä. Ei sen ihan näin pitäisi mennä.
Nousihan lavalle vihdoin ja viimein myös Yö. Ilmoille kajahti intro ja sen jälkeen tutusti Vie mut minne vaan ja kestohymy nousi huulille. Paljoa en uskaltanut lauluja mukana laulaa, koska flunssa kuitenkin oli päällä, mutta eihän sitä voi olla täysin hiljaa. Hymy huulilla sai todellakin seurailla Yön soitantaa. Melkoista hittitykitystähän se taas oli: Pieni ihminen suuressa maailmassa, Pettävällä jäällä, Laulu rakkaudelle, Tia-Maria...mitä näitä nyt kaikkia olikaan... ;) Kuuhullu oli mukava kuulla pitkästä aikaa, se on sellainen ihana jammailubiisi. Pelko ja rakkaus soi kerta kerran jälkeen upeasti livenä, pidän kyllä kovasti myös levytetystä versiosta. Siinä vaiheessa kun alkoi Likaiset legendat 1, teki mieli huutaa, että "Ei vielä! Ette te vielä voi lopettaa!". No en huutanut. Ihmisen pojan jälkeen poistuivat herrat hetkeksi takavasemmalle ja -oikealle ja saapuivat raikuvien kannusten saattelemina takaisin lavalle. Loisto ja Rakkaus on lumivalkoinen ja sitten odoteltiin mielenkiinnolla viimeistä kappaletta. Sieltä tuli kyllä melkoinen yllätysmomentti. Tulevalta levyltä uusi kappale nimeltä Haaksirikko. Itselläni meni kylmät väreet koko biisin ajan pitkin poikin ja melko lähellä oli sekin, että silmäkulmasta olisi valunut tippa. Mielenkiinnolla jäämme siis odottelemaan uutta levyä. Olenkohan käynyt muutaman keikan liikaa, kun tänä kesänä olen onnistunut nappaamaan kolme ensiesitystä: Kauhavalla tuli Ei rakkaus kuole milloinkaan, Kiteellä kuultiin Pelko ja rakkaus ja nyt Laitilassa Haaksirikko?
Kotimatka taittui sumuisissa maisemissa. Ensimmäinen pimeä yö myös hiukan hillitsi kaasujalkaani, koska pelkään melko paljon niitä isoja sarvipäisiä otuksia. En ehtinyt kotiin ennen aamulehteä. Eikä muuten lähtenyt kotiin päästessä enää ääntäkään kuin pieniä pihauksia. Mutta kannattihan taas ajella.
Kesän varrelta on kerätty ihania muistoja. Kesällä on nähty harvinaisen hyväntuulisia soittajia lavalla. Kesällä on naurettu enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin millään yksittäisellä keikkaperiodilla. Kesän keikat ovat olleet upeita. On kuultu hittejä ja harvinaisuuksia sopivassa suhteessa. Muutama todellinenkin harvinaisuus biisien kanssa on sattunut kohdalle. On käyty tanssilavoilla ja festareilla. Tästä on hyvä jatkaa syksyä kohti. Seuraavan kerran Yötä pääsee vastaanottamaan parin kuukauden päästä. Odotan nyt jo innolla konsertteja ja kuvittelen jo mielessäni, mitä biisejä siellä voitaisi mahdollisesti soittaa. Lupaan jo nyt, etten paljasta biisejä syksyn setistä. :)
Vaikka Yö jää tauolle, ei se tarkoita, että minä vaikenisin. Onhan minulla toki muutakin elämää. Vai onko? ;)
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Mitä ihmettä, onko mulla elämässä jotain muutakin kuin YÖ?
Muutama viikko sitten on ahkerana palattu työmaalle. Ekan viikon
jälkeen olikin aika panna jalalla koreasti ja tanssia häitä. Omathan on
siis tanssattu jo vuosi sitten. Tällä kertaa vuorossa oli miehen
serkkulikka. Näistä häistä ei muuten puuttunut vauhtia ja vaarallisia
tilanteita. Lystiäkin siellä oli. "Ja niin he elivät elämänsä
onnellisina loppuun asti," kunhan sulhanen muisti aina vain olla samaa
mieltä morsiamen kanssa. ;) Juhlat jatkuivat aina yöhön asti, omalta
kohdaltani ilta sai päätöksen siinä vaiheessa, kun kuuntelin pienessä
sievässä lievässä olevia neitokaisia, jotka lauloivat Petri Nygårdia.
Kuski (eli minä) starttasi auton ja mies kipitteli kiltisti perässä
autoon ja kotia kohti nukkumaan.
Taas
huhkittiin viikko töissä ja odoteltiin viikonloppua. Tulihan sekin
viikonloppu lopulta. Suunnaksi Luumäki ja siellä Petäjäranta.
Kymenlaakson Rahtareiden perinteinen perheviikonloppu. Ensimmäisenä
meille tosin ilmoitettiin, että "Menkää kotiin, ei teiän pitäis täällä
olla. Ette oo ilmottautuneet." No ei lähdetty. Näillä samaisilla
kekkereillä päätettiin paria vuotta aiemmin minun ja mieheni hääpäivä.
Hyvin muuten päätettiinkin. Tänä vuonna meinasi aluksi olla hiukan orpo
olo, kun huomasin, että paikalta puuttui monia, niin sanotusti kalustoon
kuuluvia, ihmisiä. Eipä auttanut muu kuin tehdä tuttavuutta. Kovin olen
ujo ja hiljainen. Olen oikeasti! Tarvitsin hiukan rohkaisua siis tähän.
Myönnettäköön, että perjantai-iltana kutsui sänky melko aikaisin.
Lauantaiaamu koitti ja sainpa osakseni pienen pientä naureskelua "Onko pää kipeenä?" "Onko hyvä olo?". No tuota: ON ja EI! Tämäpä onkin sellainen reilukerho, että viimeisenä herääville nauretaan ja heille piruillaan aina, sinänsä ei ollut yllättävää, että se kohdistui minuun. Uiminen ja saunominen sai olon huomattavasti siedettävämmäksi. Tosin pitkään kesti hytinä ja värinä, kun erehdyin laittamaan hiukset kiinni. Leppoisaa yhdessä oloa harrastettiin ja uusiin ihmisiin tutustuttiin ja vanhojen kanssa vaihdettiin kuulumisia. Lauantaina sain terveiset myös Varkaudesta, toisinaan on näköjään mahdotonta viettää YÖtöntä viikonloppua. Mieluusti kuuntelin keikalta ihania biisejä. Istuin lasten rengaskeinussa ja nautin hyvästä musiikista ja tuntui, kun olisin ollut siellä ystäväni taskussa mukana.
Sunnuntaina koitti viimeinen aamu hyvässä seurassa. Pieniä yllätyksiäkin koettiin. Toiset eivät olleet selvinneet sänkyihin lainkaan. Ei ollut apua edes paikalle saapuneesta entisestä hälytysajoneuvosta, joka oli kyllä kaikin puolin hyvin varusteltu. Melkein teki illalla mieli mennä makaamaan paareille, koska tällaisesta ei aiempaa kokemusta ollut. Uimiset ja saunomiset piti tällekin aamulle hoitaa. Tavarat kasaan ja nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä. Oli kuitenkin startattava auto ja huristeltava kotiin. Väsy tavoitti kotona ja Nukku-Matti haki melko aikaisin. Ensi vuonna taas sama aika, sama paikka?
Lauantaiaamu koitti ja sainpa osakseni pienen pientä naureskelua "Onko pää kipeenä?" "Onko hyvä olo?". No tuota: ON ja EI! Tämäpä onkin sellainen reilukerho, että viimeisenä herääville nauretaan ja heille piruillaan aina, sinänsä ei ollut yllättävää, että se kohdistui minuun. Uiminen ja saunominen sai olon huomattavasti siedettävämmäksi. Tosin pitkään kesti hytinä ja värinä, kun erehdyin laittamaan hiukset kiinni. Leppoisaa yhdessä oloa harrastettiin ja uusiin ihmisiin tutustuttiin ja vanhojen kanssa vaihdettiin kuulumisia. Lauantaina sain terveiset myös Varkaudesta, toisinaan on näköjään mahdotonta viettää YÖtöntä viikonloppua. Mieluusti kuuntelin keikalta ihania biisejä. Istuin lasten rengaskeinussa ja nautin hyvästä musiikista ja tuntui, kun olisin ollut siellä ystäväni taskussa mukana.
Sunnuntaina koitti viimeinen aamu hyvässä seurassa. Pieniä yllätyksiäkin koettiin. Toiset eivät olleet selvinneet sänkyihin lainkaan. Ei ollut apua edes paikalle saapuneesta entisestä hälytysajoneuvosta, joka oli kyllä kaikin puolin hyvin varusteltu. Melkein teki illalla mieli mennä makaamaan paareille, koska tällaisesta ei aiempaa kokemusta ollut. Uimiset ja saunomiset piti tällekin aamulle hoitaa. Tavarat kasaan ja nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä. Oli kuitenkin startattava auto ja huristeltava kotiin. Väsy tavoitti kotona ja Nukku-Matti haki melko aikaisin. Ensi vuonna taas sama aika, sama paikka?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)