Vierahissahan sitä on sitten käyty...

23.3.2013 Kerma Mulligan'sissa

Lauantaiaamuna kello herätti melko aikaisin, toiset kun tekevät vuorotöitä ja lauantainakin on toisinaan mentävä töihin. Työmatkakin on melko pitkä, joten kun töissä pitää olla ennen seitsemää ja matkohin menee noin tunti (kesällä vähän vähemmän ja silloin kun painelee reippaammin kaasua), niin kello on tosiaan herätellyt melko aikaisin. Automatkalla pitikin sitten etsiskellä musiikkia jo iltaa varten. Eli ei muuta kuin Miinan sinkut kertaalleen läpi kuunnellen ja aamu tuntui heti paljon mukavammalta.

Illalla sitten suunnattiinkin ensin mieheni vanhemmille, jossa minä vapaaehtoisesti ilmoittauduin stailistiksi. Rakkaan kälyseni hiukset tuli taas aseteltua ojennukseen ja kokeiltiinpa hiukan rokahtavaa meikkiäkin. Siinä samalla kun omia hiuksia laitteli ja meikkasi itseään, piti hiukan leikkiä kummitytön kanssa ja lukea yksi Miina ja Manu kirjakin, jossa kissat olivat leipomossa. Sydän suli kun pieni prinsessa tuli ihan kylkeen kiinni ja kuunteli tarkkaavaisena kirjaa. Saimme myös Viileän Venlan (Risto Räppääjä on kova sana ja neidot osaavat varmaan kohta ulkoa nuo elokuvat) käveharjoitusnäytöksen sekä pienen konsertin, joka sisälsi yhden kappaleen: Pettävällä jäällä. Tämä mimmihän olisi siis ollut myös lähdössä illalla mukaan Miinaa katsomaan. On sen verran hyvin aivopesty tyttö. Tylleröisen leikeissä on isänsä siskon vanha barbi, hämmästyttävä yhdennäköisyys erääseen pirtsakkaan porilaiseen laulajattereen. Tai ainakin viime syksynä, kun hiustyylikin oli melko pinkki.

Kun oli saatu hiukset ja naamat ojennukseen, niin johan sitä hypättiin autoon ja ajeltiin tuonne paikalliseen ravitsemusliikkeeseen, eli Ravintola Mulligan's oli suuntana. Olihan tätä taas jo ehditty odottelemaan, että Miina sinne bilebändinsä kanssa saapuisi. Viime vuonna kun sai tottua siihen, että Miina oli bändinsä kanssa melko usein täällä meidän nurkilla soittelemassa. Meinasi vallan ikävä iskeä.

Olimme paikalla melko hyvissä ajoin, mutta sehän on jo tavaksi muodostunut. Saattoi siinä hiukan Sappeella erään toisen porilaisen rokkarin korvat punoittaa, eihän me siis mitään pahaa puhuttu... Totuuksia vain... ;) Bändiä lavalle odotellessa, pääsimme seuraamaan kouvolalaista tanssityyliä parhaimmillaan. Ehkä täällä Kouvolassa järjestetään jotain ihan omia tanssikursseja, joilla voi opetella kaikista noloimmat tanssityylit baari-iltaa varten. Kokeilkaapa seurailla tätä touhua selvinpäin. Huh huh. Minulle nimittäin napsahti kuskiarpa arvonnassa. Joka toisaalta oli ihan fiksu ratkaisu, seuraavana päivänä kun piti töihin kiiruhtaa iltavuoroon. Seurasimmepa siinä samalla myös jännittää nyrkkeilyottelua tv:stä. Melko huonolta se Heleniuksen kannalta jo jossain vaiheessa näytti, mutta taisipa herra voiton itselleen pokata. Uutisia luettuani selvisikin, että Heleniuksen oikea käsi oli kipeänä, joten hän otteli lähinnä vasemmalla. Joten hyvin oteltu, kun kerran voiton nappasi käytännössä yhdellä kädellä.

Vihdoin odotus palkittiin ja Miina kipusi poikien kanssa lavalle. Miina tuo tullessaan valtavan suuren auringon lavalle ja saa hymyn kiirimään korvia kohti. Nauru on herkässä. Mimmistä huokuu järjetön määrä energiaa, iloa ja positiivisuutta. En usko, että hänen menoaan voisi seurata hymyilemättä. Bändin kokoonpano oli tällä kertaa sellainen, että ainoastaan Miina ja basisti Marko olivat entuudestaan tuttuja. Muita soittajapoikia en ollut aiemmin nähnytkään. Mahtoivat ihmetellä meitä kajahtaneita siinä edessä. Noh, eiköhän tuohonkin ole jo totuttu. Mehän siis edustimme melko hyvällä kokoonpanolla: minä, mieheni, rakkain ystäväni (jonka kanssa muuten olimme ilomielin vaihtaneet Yön keikan Sappeella Kerman keikkaan) sekä mieheni sisko. Olimmeko me nyt sitten niitä "maksettuja huutajia", vai miten se meni? Tuollaisenkin tittelin olemme joskus jollain keikalla saaneet, vaikka se taisi kyllä olla artisti Lindholm, joka tämän tittelin minulle ja ystävälleni antoi.

Hittibiisit seurasivat toisiaan. Melko monet olen tainnut jo Kerman esittämänä kuulla, mutta aina ne saavat jalat liikkumaan ja menojalan vipattamaan. Ei ihminen osaa seisoa paikoillaan, pakko on jammailla, kun Miina kajauttaa yhden lempibiiseistäni: Tinakenkätyttö, tai kun Marko laulaa Anssi Kelan 1972 biisin. Englanninkielisistä kappaleista tajunnan räjäyttäviä ovat Donna Summerin Hot Stuff ja Billy Idolin Rebel Yell lähes räjäyttivät Mulligan'sin katon irti. Miinan ilmeitä seuratessa ei voi kuin nauraa, hänen eläytyminen ja ylitulkitseminen ovat iso osa shöytä, jota meille tarjoillaan. Ehkä parasta antia tästä on Chisun Baden baden. Kunhan opettelen käyttämään kamerani videotoimintoa, täytynee tämä biisi joku kerta saada videolle. Sinänsä muuten jännä juttu, että olen melkeinpä alkanut tästä biisistä pitämään, vaikka oli aika kun en pystynyt kappaletta kuuntelemaan ja vaihdoin saman tien radiokanavaa, mikäli tämä biisi siellä sattui soimaan. Levottoman tuhkimon soidessa mieheni tarttui minua kädestä kiinni

"Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii"

-Pertti Nieminen

On helppoa hymyillä, kun ympärillä on rakkaita ihmisiä, kuuntelet hyvää musiikkia ja ennen kaikkea mahtavaa naisartistia, joka laulaa joka kerta suoraan sydämeen asti. Arvatkaa vain, että odotanko huhtikuussa ilmestyvää tuplasinkkua kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti itsekin saan sellaisen jossain vaiheessa käsiini. Käykäähän tykkäilemässä Miinan ja Kerman naamakirjasivuista!

Kello nakutteli lähemmäs neljää, kun pääsimme kotiin. Vaan hymy huulilla oli kiva käydä nukkumaan. Juuri tätä iloenergiaa ja positiivisuutta ja hyvää mieltä kaipasinkin tähän kohtaa kevättä. Tuli siis tarpeeseen. Eipä muuten missään vaiheessa harmittanut, että valitsi Yön sijaan Miinan! Hah! Päinvastoin, keikalta taisin osittain ainakin löytää kadoksissa olleen kevätfiiliksen. Jeah! Tästä on hyvä jatkaa matkaa taas.
 

Vanhuus rokkaa vai oliko se vanhukset?

20.3.2013 Vanhuus rokkaa Sibeliustalolla

Mikäpä olisi parempi tapa nauttia vapaapäivästä, kuin lähteä rokkaamaan? Edellisenä päivänä olivat rokanneet Kuopiossa ja juhlineet Ollin syntymäpäiviä. 49 vuotta tuli herralla mittariin. Olisipa ollut hienoa olla päästä Kuopioon ja päästä laulamaan onnitteluveisuut arvon artistille. Vaan ihan jokapaikkaan ei ole mahdollista mennä.. Jotenka omat onnittelut piti säästää seuraavalle päivälle.

Joku kumma vaisto sanoi, että kannattaa olla Sibeliustalolla hyvissä ajoin, meillä kun oli ystäväni kanssa pieni paketti toimitettavaksi arvon artistille. Kuinka ollakaan, saimme paketin toimitettua ja täytyy sanoa että oli varsin miellyttävä kohtaaminen sen artistin kanssa. Oli hiukan väsyneen oloinen herra. Joskin minua edelleen vaivaa tämän herran kanssa sellainen juttu, että sanat ja järkevät ajatukset katoavat jonnekin. Jäädyn melko totaalisesti. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisihan tuolle herralle voinut vaikka syntymäpäivähalauksen suoda. Vaan kuten sanoin, jäädyn.


Ensimmäisenä lavalle asteli bändi Hampaattomat. Siellä oli jälleen tuttuja Teemu Broman basson varressa ja rumpujen taakse asteli Lacu, unohtamatta tietenkään koskettimien takana olevaa kapellimestaria, Pekka Siistosta. Uskaltaisin arvailla, että rumpujen takana olisi ollut tutumpi mies, mikäli tämä ei tällä hetkellä viettelisi sairaslomaa. Viime vuonna ainakin Ari paukutti Hampaattomien kanssa. Konsertin aloitti Markku Toikka. Lapinlahden linnuista tuttu mies. Enpä ollut häntä livenä kuullut. Vaan hyvältähän tuo kuulosti. Kyseinen herra vastasi myös välijuonnoista.

Seuraavana lauluvuoron otti Pauli Hanhiniemi. Wau! Herrasta löytyy melko lailla karismaa ja tutut biisit kajahtelivat Sibeliustalolla. Mahtava mies. En ollut häntäkään aiemmin livenä nähnyt, mutta tämä kyllä vakuutti. Muistelen Hanhiniemen näytelleen joskus muinoin Virgo-musikaalissa, joka tuli myös tv:stä ja sen sieltä vhs-kasetille tallensin. Samaisesta musikaalista bongasin siis Sami Hintsasen. Olisipa hienoa saada tuo tallenne vielä jostain, omani kun kului silloin puhki, kun sitä niin paljon katselin. Hanhiniemi on siis vakuuttanut minut. Ja tietenkin niitä suurimpia hittejä on kuunneltu paljon.

Seuraavana lavan valtasi Pave Maijanen. Mestarit -levyä on tullut aikoinaan kuunneltua paljon. Herra otti myös lavan täysin haltuunsa. Se karisma huokui myös tästä herrasta. Lähtisikö raikasi komeasti Sibeliustalolla. Upeaa lavan haltuunottoa ja upea esiintyjä.

Sitten lavalle saapui rock-pariskunta Maarit ja Sami Hurmerinta. Jotenkin tuli kertakaikkisen hyvä olo, kun Maarit puhui kauniisti miehestään ja omisti hänelle biisejäkin. Ensimmäisessä setissä kuullut kappaleet olivat minulle hiukan tuntemattomampia, eivätkä ehkä niin kovin minulle avautuneet.

Ensimmäisen setin viimeisenä artistina lavan otti haltuun tuo rakas artistimme Olli Lindholm. Markku Toikka ja Olli vaihtoivat joitain hauskoja vitsejä ja pientä piruilua siinä lavalla ennen esiintymistä. Nähtiinpä myös Medilaserin mainosvideo, tämä kun yhtenä yhteistyökumppanina konserteissa oli ja Ollihan on heillä näkönsä korjannut. Siis ulkonäköähän ei heillä voi korjata, eikä toki sellaiseen Ollilla tarvettakaan olisi?!? ;) Mutta siis Ollin silmät on laserilla korjattu kyseisen firman toimesta. Ensimmäisenä kuultiin Ihmisen pojasta. Sen jälkeen Olli tokaisikin:

 "Ihanaa kuulla toi naisääni. Hän siis käy meidän keikoilla.". 

Hah, kyllä hiukan taas nolotti, vaan myös nauratti ja hymy oli korvissa asti. Suomennettuna tuo lausahdus saattaisi mennä jotakuinkin näin: "Toi urpo, joka huutaa kaikista kovimpaa, on meidän fani. Älkää siitä välittäkö, sillä ei ole kaikki palikat ihan kohdillaan.". Tunnit ja Likaiset legendat ja ensimmäinen puoliaika oli ohitse.

Toisella puoliajalla oli esiintymisjärjestystä vaihdettu. Pave Maijaselta kuultiin tietystikin Pidä huolta. Sitä ennen jäätävän koskettava versio Ikävä -biisistä, kylmät väreet hiipivät pitkin selkärankaa. Tämä biisihän on kuin tehty Vanhuus rokkaa -konserttiin. Pauli Hanhiniemi jatkoi hittilinjalla Valehtelisin jos väittäisin ja Tästä asti aikaa. Jäätävä tulkitsija. Ollilta kuulimme Kiitosta ja kunniaa sekä uskomattoman kauniin version Rakkaus on lumivalkoisesta. Viimeisenä lavalle vielä Maarit ja Sami ja nyt niitä hittejä sitten heiltäkin. Jos tahdot tietää ja Jäätelökesä. Mahtava konsertti. Upeat artistit.

Hyvätekeväisyys tempaukset ovat minun kohdallani toimineet. Olen pitänyt tästä, kun pääsee samalla kertaa näkemään useita hyviä artisteja. Hauska nähdä, miten artistien ikäjakauma on tänä vuonna melko korkea (Markku Toikka melkein 58v., Pave Maijanen 62v., Pauli Hanhiniemi ja Olli Lindholm 49v. sekä Maarit 59v. tuo Maaritin ikä hiukan yllätti, on nimittäin hyvin säilynyt nainen). Joten ehkä paremmin tässä kohtaa sopisi Vanhukset rokkaa! ;) Mikä sinänsä hienoa, että näistä artisteista löytyy poweria ja karismaa enemmän kuin monista paljon nuoremmista artisteista. Minä ainakin pidin. Konsertissa kuultiin myös puheenvuoroja vanhuudesta. Paikallisten yhteistyökumppaneiden edustajat kävivät kertomassa miten heillä pidetään vanhuksista huolta. Konserttien suojelija Paula Risikko kertoi oman videotervehdyksensä. Pääyhteistyökumppanin Setlementtiliiton edustaja välitti omat terveisensä videon välityksellä konserttiyleisölle. Hyvän asian puolesta rokattiin. Ensi vuonna uudestaan! Vanhukset ansaitsevat arvoistaan kohtelua, he ovat eläneet pitkän elämän. He ansaitsevat arvokasta kohtelua siellä vuoteen äärellä silloinkin, kun eivät muista läheisiään. Minun isovanhemmillani on ollut elämässäni suuri vaikutus. Olen oppinut heiltä paljon. He katselevat minua nyt tuolta yläilmoista ja suojelevat minua. Olen heille paljosta kiitollinen. Tiedän, ettei ole helppoa, kun menee tapaamaan sitä läheistä ihmistä, eikä hän tiedä lainkaan kuka siinä vieressä on. Rakkaus heitä kohtaan ei kuitenkaan koskaan katoa. Hatunnosto kaikille ihmisille, jotka tekevät vanhusten parissa töitä ja antavat heille heidän ansaitsemaansa arvokasta kohtelua! Muistakaahan tämä motto:

 "Vanhuus ei ole taakka. Se on rikkaus, joka rokkaa! 

Yölinjalla...

Minä luen aktiivisesti Yön vieraskirjaa, jota myös Yölinjaksi kutsutaan. Sinne olen oman ensimmäisen tekstini kirjoittanut maaliskuussa 2007. Olin ollut ensimmäistä kertaa Yön keikalla eturivissä ja sain osakseni huomiota, joka omalta osaltaan siivitti Yö-hulluuden alkamista. Tästä keikasta kävin siis kirjoittamassa terveiseni ja kiitokseni Yölinjalle. Sen jälkeen keikkoja on mahtunut seitsemään vuoteen 144 siihen lisättynä muutamat Ollin soolokeikat ja muut tapahtumat. Paljon on siis tullut käytyä. Melko useasti on tullut kirjoiteltua kiitokset keikoista Yölinjalle. Joskus jopa ihan ilman asiaakin on kirjoitettu. Monet naurut on saatu. Yölinjalta on myös jäänyt mieleen Ollin vastauksia, jotka ovat lähes syöpyneet mieleeni ja jotka voi sieltä aika ajoin kaivaa esille, kun harmittaa ja mieli on muuten matalalla. Minulle se on siis ollut merkityksellinen paikka.

Viime aikoina olen kuitenkin jättänyt kirjoittamatta kiitokseni Yölinjalle. Nykyään Yölinja aiheuttaa enemmän harmitusta. Tai jos nyt aivan suoraan sanotaan, niin vitutusta. Olen puhunut tästä asiasta aiemminkin. Yölinjasta on tullut väline, jolla ihmiset ilmaisevat pahaa oloaan, pönkittävät huonoa itsetuntoaan. Otetaanpa nyt taas muutama esimerkki. Ollin ja Jussin välirikko. Tätä aihettahan jauhettiin Yölinjalla tässä taannoin paljonkin. Jokaisen oli päästävä kertomaan juuri tuonne oma mielipiteensä asiasta ja miten Ollin nyt tulisi asiassa toimia. Siis ihan oikeasti! Miettikää nyt hyvät ihmiset, että kuuluuko tuo asia loppujen lopuksi kenellekkään muulle, kuin näille kahdelle herralle? On totta, että Jussi on tehnyt Yön suurimmat hitit:
Joutsenlaulu ja Rakkaus on lumivalkoinen sekä Likaiset legendat 1. Tekstejä lukiessa tuli olo, ettei kukaan muu osaa Yölle tehdäkään biisejä, kuin Hakulinen. Unholaan häipyivät tässä kohtaa muun muassa sellaiset kappaleet kuin Särkyvää (sävellys Olli Lindholm ja sanoitus Pauli Hanhiniemi), Pettävällä jäällä (sävellys ja sanoitus Juha Tapio) ja tässä vain pari esimerkkiä. Asiat ilmaistaan Yölinjalla rajusti kärjistäen ja ihmisiä provosoiden. Halutaan saada Yölinjaa lukeville faneille paha mieli. Siinä on onnistuttu.

Kaikista eriikoisimmat keskustelut on kuitenkin nyt viritelty kehiin. Ohjeistettiin Ollia, kuinka hänen tulisi toimia, kun Jussi Hakulista syytetään huumausainerikoksesta. "Kyllä sinun Olli täytyy nyt nousta ystäväsi tueksi." diipadaipadaa. Eipä tullut mieleen näillä kirjoittajilla, että ehkäpä näin on tapahtunut, vaan ei julkisuudessa. Tai että ehkäpä Olli osaa itse tilannetta arvioida ja toimia sen mukaan. Saanen ihmetellä, että kuinka usein teitä tullaan ulkopuolelta neuvomaan ihmissuhdeasioissa? Toki kyse on julkisuuden henkilöstä, mutta ei se tarkoita sitä, että heidän elämästään täytyisi tietää kaikki asiat ja että heidän tarvitsisi kestää se kaikki paska, jota heidän niskaansa kaadetaan. Sitä paitsi, jos Olli nousisi puolustamaan Jussia julkisuudessa, hänestä tehtäisi "jeesustelija", kuten kävi kun julkisuudessa puhuttiin Pate Mustajärven alkoholin käytöstä. Olli sanoi tästä jotain ja muistaakseni joku krjoitti Yölinjalle, että pitäisiköhän Ollille oikein joku patsas pystyttää. Teet miten tahansa, niin väärin se menee kuitenkin.

Nyt Yön nimi pitäisi muuttaa. Jaa että miksikö? Siksi kun toiset ihmiset ovat jämähtäneet 80-luvulle ja ovat sitä mieltä, että ainoastaan alkuperäisellä Yöllä on lupa käyttää kyseistä nimeä. Saanen taas ihmetellä, olisiko alkuperäisellä kokoonpanolla enää 2013 olemassa Yötä? Olisiko Yötä olemassa, mikäli Olli ei olisi ottanut itseään niskasta kiinni ja alkanut johtaa bändiä? Yö ja Olli ovat yhtä. Ei niitä edes voi erottaa toisistaan. Yö on toiminut tämänhetkisellä kokoonpanolla pitkään. Ehkäpä sen seitsemisen vuotta, koska muistan Arin vasta tulleen bändiin, kun aloitin itse keikkahulluuden. Olli on oikeutetusti ansainnut etuliitteen Yö. Yön Olli. Olli on tehnyt tätä duunia 30-vuotta. Nyt kuitenkin pitäisi Yö-nimi vaihtaa tai vaihtoehtoisesti kasata 80-luvun bändi kasaan. On se hyvä, että tämäkin seikka on tuotu julki. Toki siis minäkin aion seuraavaksi lähteä ohjeistamaan jotain metsäteollisuudessa toimivaa yritystä, mitä heidän minun mielestään pitäisi tehdä. Minä kun olen kuitenkin hoitoalalla töissä, joten selkeästi minulla on sana sanottavana metsäteollisuuden yritykselle. Varmastikin minun ajatukseni olisivat parempia, etenkin kun olen uhrannut niiden miettimiseen ehkä 15 minuuttia. Eiväthän ihmiset, jotka tekevät sitä työkseen voi mitenkään olla minua parempia. Tai ainakin minun on saatava oma näkemykseni asiasta kerrottua. Siis oikeasti, mitä helvettiä? Miten tämä maailma on mennyt tähän? Miksi muilla ihmisillä on niin suuri tarve tuoda oma mielipiteensä julki siitä, miten sinun pitäisi elää tai miten sinun pitäisi työsi tehdä. Unohdetaanko tässä ehkä kuitenkin se, että Yö tekee tätä oikeasti työkseen? Että se vaatii muutakin, kuin soittokamojen kasaamisen ja keikalle saapumisen. Muusikon työ vaatii varmasti paljon enemmän, kuin mitä kukaan meistä osaa kuvitellakaan. Riskien ottaminen on suuri osa heidän työtään.

Mistä siis kumpuaa tämä valtava tarve tuoda oma mielipiteensä julki? Sitä en pysty käsittämään. Vaikka toisaalta, juurihan teen itse samaa. Tuon oman mielipiteeni tästä kyseisestä asiasta julki. Minäkään en tätä omalla nimelläni tee. Teen sen nimimerkin takaa. Melko monet kuitenkin tietävät kuka löytyy tämän nimimerkin takaa. Olen avoin ottamaan palautetta vastaan. En väitä, että minun mielipiteeni olisivat oikeita. Varmasti aina löytyy niitä jotka ovat vastaan. Jos jotain kiinnostaa kuka nimimerkin takaa löytyy, voi sitä rohkeasti kysyä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että miksi kuluttaa energiaa asioihin, joista ei pidä. Minä ainakin ennemmin keskityn niihin hyviin asioihin elämässäni, enkä tuhlaa energiaa murehtimalla turhia. Saati, että näkisin sen vaivan, että etsisin vaikka jonkun bändin sivut, josta en pidä ja menisin heidän sivuilleen kirjoittamaan kuinka paskoja he ovat. Meneekö se tosiaan niin, että julkisuudessa olevien henkilöiden pitäisi vain niellä se kaikki paska, jota heille suolletaan, vain siksi että he ovat jukisuuden henkilöitä. Jos tätä samaa periaatetta sovellettaisi kaikkiin ihmisiin, olisi kenellä tahansa oikeus tulla haukkumaa sinut sinun työpaikallesi ja monesti vielä ihan ilman syytä.

Noniin, nyt siellä joku ajattelee, että miksi minä sitten käyn lukemassa Yölinjaa, kun se aiheuttaa tällaisia tunteita. Siksi koska se on minulle tärkeä paikka. Etsin sieltä niitä piristyksiä päivääni, joille saisi nauraa. Joskus sieltä voi saada ihan hyödyllistä informaatiota bändiä tai keikkaa koskien. Saas nähdä rauhoittuuko meno vai meneekö koko Yölinja jossain vaiheessa kiinni. Alkaa enemmän ja enemmän haiskahtamaan siltä, että Yölinjan polku alkaisi olemaan melko lailla kuljettu, harmi jos näin käy. Kuten sanoin, on tämä kanava minulle tärkeä. Sieltä on kerätty hyviä muistoja ja saatu makeita nauruja, joskus on koettu järkytyksiäkin sen välityksellä. Mielenkiintoista nähdä, mitä Yölinjalle tapahtuu.

Vääksyn YÖssä...

9.3.2013 Vääksy, Tallukka

Aamu aloitettiin reipaasti huonekaluliikkeissä tuon meillä asuvan miehen kanssa. Sohva oli tarkoitus löytää ja sehän me löydettiin jo ensimmäisestä liikkeestä. Tosin kun yleensä toimin hetken mielijohteesta, niin piti käydä katsastamassa muutama muukin paikallinen huonekaluliike. Vaan sinne ensimmäiseen palattiin takaisin. Kuukauden päästä meille siis saapuu uusi löhöpaikka ja voin kertoa, että se on värien puolesta erittäin paljon minun mieleeni. Seuraavana suuntasimmekin naapuriin, eli vanhempieni luo. Tuli käytyä kokeilemassa yhtä uutta karaoke-levyä. Vaikeita biisejä nykyjään tekevät.

Sitten olikin aika ottaa taas hiuskriisi, mitenkään päin, kun nuo haivenet eivät meinanneet päässä asettua. Meinasi itku tulla. Äitini tosin ihmetteli, että pitääkö sinne aina niin kovasti pynttäytyä. Sen haluaisin nähdä, kun menisin hiukset länässä ja meikittä keikalle. Tai siis en halua. Eikä halua kukaan muukaan.

Autossa kaasu pohjaan ja kohti ystävän kotia, joka jälleen sopivasti oli matkan varrella. Auton nokka kohti Vääksyä ja Tallukkaa. Täytyy sanoa, että hiukan jännitti keikalle meno. Kuten viimeksi kerroin, meni edellisellä keikalla sieraimeeni sellainen vihreä kaveri. Olen valitettavasti sellainen ihminen, joka ei anna asioiden olla, vaan kerroin myös asianosaiselle hänen minua loukanneen. Otin samalla sen riskin, että sanani ymmärretään väärin ja sitten se olenkin minä, joka saa sanojaan katua. En siis myöskään ole pitkävihaista sorttia. Jos nyt suoraan sanotaan, niin olen melkoinen tuuliviiri tunteiltani ja pystyn sen myöntämään. Onneksi mukana näillä reissuilla on usein ystävä, jonka kanssa nämä ajatukset voi jakaa ja hän myös minua ja ajatuksiani ymmärtää.

"Sillä mietit miten käy,

jos ei missään enää näy,

niitä jotka jaksaa sinua ymmärtää."

-Herra Ylppö

Illan Tallukassa aloitti bilebändi. En muista tai en halua muistaa bändin nimeä. Ravintola oli siis jaettu kahteen osaan ja toisella puolella soitti tämä bilebändi. Me odottelimme toisella puolella jotain aivan muuta lavalle saapuvaksi. Jouduimme kuitenkin kuuntelemaan samalla, kuinka tuo toisella lavalla esiintynyt orkesteri raiskasi biisin toisensa jälkeen. Anteeksi karkea ilmaisu, mutta eipä siitä kovin kauniitakaan sanoja voi käyttää. Ehkä muuten meininkiä olisi vielä jaksanut kuunnella, mutta laulaja ei ollut kovin ammattinsa osaava. Odotettavissa oli pitkä ilta. Alkoi juhlakansa olla melko hyvässä kunnossa.

Tekipä sitten kivasti tuo eräs tekniikkaan kuuluva kaveri, joka kävi laittelemassa viimeiset fiilaukset lavalla. Laittoi Ollin mikkiständin biisilistan päälle, jottei sitä päässyt lukemaan. On se sitten reilu tyyppi. Kostoksi pitikin sitten keikan päätteeksi viedä tuo lista mukanaan. Ihanaa, näytän ilmeisesti tietotoimistolta, kun ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun kyseltiin "No moneltako se Olli sinne lavalle nousee?". Mistähän minä sen voisin tietää, moneltako keikka alkaa? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, monelta se alkaa? On se muuten ihanaa, kun ihmiset käyttäytyvät humalaspäissään aina niin hyvin. Heillä on oikeus sanoa mitä tahansa ja se pitäisi vastaanottaa hymyillen. Herneet vedettäisi nenään, jos samalla lailla käyttäytyisi kuin he. Täytyy sanoa, että olin hyvin onnellinen kun keikka alkoi kerrankin ajoissa. Kello näytti tuolloin 23.15.

Ilmoille kajahti jälleen Vie mut minne vaan ja hymy nousi taas huulille. Rentoutunut tunne valtasi mielen. Paitsi, että piti seurailla miten se minun palautteeni onkaan mennyt perille. Hetken aikaa katseltuani, huomasin siinä käyneen juuri niin kuin arvelinkin. Kaduin sanojani. Minulle mökötettiin. No näin tällä kertaa. Vaan saipa enkelifani pitkästä aikaa kuulla Hän tanssi kanssa enkeleiden. Settiin oli nostettu myös uusimmalta levyltä Tunnit -kappale. Jonne Aaronin ja Mariskan käsialaa on tämä biisi ja harvinaisen menevä ralli. Tämä kappale on levyltä noussut yhdeksi omaksi suosikikseni. Nyt sen pääsi kuuntelemaan myös livenä. Täytyy muuten sanoa, että alkaa enemmän löytyä ilmeitä ja virnistyksiä sieltä rumpujen takaakin, taitaa herra tuuraaja alkaa pikku hiljaa rentoutumaan ja pääsemään sinuiksi bändin kanssa. Hyvä näin.

 

Liian nopeasti oli ilta ohi. Oli aika lähteä kotiin kera uuden hupparin, eihän tuo tainnutkaan olla kuin ehkä seitsemäs Yö-huppari, joka on tullut hankittua. Vaan kun se oli niin hieno ja siitä arvon kauppaneuvoksesta ei ikinä tiedä, tuleeko niitä vielä uusi erä myyntiin. Narikkajonossa emme kuitenkaan välttyneet yhteentörmäyksiltä ja jälleen jäimme sanattomaksi. Tuon taidon hallitsee ainoastaan Olli. Tilanteet ovat ohi, ennen kuin niihin ehtii millään lailla reagoimaan. Jep. Kiva. Seuraava keikka taitaa venyä melko pitkälle. Siis Yö-keikka. On tässä toki muita suunnitelmia välissä...

"Näistä öistä voimani mä saan."

-Pauli Hanhiniemi 

Etelä-Helsingissä vierailulla

 1.3.2013 "Yli merten seilataan..."

Viime viikonloppuna oli täydellinen tilaisuus viettää aikaa tuon rakkaan mieheni kanssa. Päätimmepä siis suunnata käymään Etelä-Helsingissä, eli Tallinnassa. Eckerö Line kuljetti aamulla yli. Täytyy sanoa, että kun jonkun sortin flunssa meinasi vaivata, niin olo oli melko vetämätön. Laivamatka meinasi siis olla melkoista tuskaa, kun uni painoi silmiä. Tällä kertaa ilma suosi merenkävijöitä ja pystyi helposti käymään kannella tupakalla. Laiva oli hiukan myöhässä ja autolla kun olimme liikenteessä, joutui hetken odottamaan maihin pääsyä.

Vaan päästiinhän sitä maihin. Navigaattori päälle ja etsimään ensimmäistä kohdetta. Sen piti olla käsityötukku. Vaan eipä jääty sitä etsimään. Ei löytynyt. Kävi vähän niinkuin joskus nuorempana, kun olin vanhempieni kanssa Tallinnassa. Äitini oli sitä mieltä, että sieltä löytyy jonkun sortin myymälä, josta saa ostaa erään postimyyntifirman tuotteita. Kävelimme melko pitkään samoja katuja ristiin rastiin. Ei löytynyt liikettä. Jäi vaatteet ostamatta. Tänä päivänäkään en tiedä löytyykö kyseiseltä postimyyntifirmalta edes mitään myymälää. No mutta tällä kertaa ei edes jääty sen kummemmin etsimään käsityötukkua. Jatkoimme matkaa Ulemiste-keskukseen. Sieltähän sitä löytyikin sitten tutkittavaa. Sovitin melko monet kengät. En ostanut yksiäkään. Joitain vaatteitakin sovitin. En ostanut. Minun shoppailutaidoissani on jotain vikaa. Pitihän sitä käydä taas ihastelemassa Hello Kitty -tuotteita. Laukkuja tuli taas hypisteltyä, vaan niistäkään ei yksikään lähtenyt mukaan. Seuraavana ohjelmassa olikin Prisma. Jep. Se oli juuri niin mielikuvituksetonta, kuin miltä se kuulostaa. Aiemmin Tallinnassa vieraillessa olen ihastellut upean erilaisia elintarvikevalikoimia. Prismasta niitä ei sitten löydy. Täytynee ensi kerralla mennä johonkin paikalliseen liikkeeseen. Super Alkon kautta laivalle. Meillähän meinasi vallan tulla kiire.

Laivamatkalla iski taas järjetön väsymys. Ei napannut iltatanssit ravintolassa, eikä edes bilebändin siivittämänä. Onneksi oli varattu buffetista ruokailu. Siellä aika vierähtikin nopeasti. Täytyy ehdottomasti sanoa, että Eckerön ruuat ovat uskomattoman hyviä. Eipä muuta kuin ostokset autoon ja autolla kotia kohti. Oli muuten melkolailla paalupaikka meillä, seurailtiin portin aukaisua ja ei muuta kuin ulos laivasta ja kotia kohti ensimmäisten joukossa. Hyvä meidän tiimi! Tuliaisina meillä oli jokunen lava olutta, siideriä ja lonkeroa. Ihan vaan sillä kerroin, että voitte tekin olla huolissanne siitä, että tuo minun mies alkoholisoituu, kun minä aina sen jätän yksin kotiin. Tästä on minulle aiemminkin huoli ilmaistu. Vaan eipä siinä. On minulla ihana mies. Kyllä on onni, kun tuollaisen kanssa saa asustella ja elämäänsä vietellä. Ei valittamista. <3 Menipäs imeläksi. Ehkä parempi lopettaa nyt.